Lonkerot

Lonkerot luikerteli tiskien seassa raviten itseään ruuantähteillä ja kaikella lialla.
– Minä olen Lonkerot, se ajatteli.

Teppo ja Matti pelasivat viereisessä huoneessa Fifaa, eivätkä he olleet vielä tietoisia Lonkeroiden olemassaolosta.

Teppo päätti keittää kahvia, koska hän ajatteli pelisuorituksensa paranevan kofeiinin ansiosta. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Lonkerot tarttui kiinni Tepon käsistä ja peitti tämän suun, niin ettei hän voinut huutaa. Se tunkeutui Tepon joka koloon. Teppo ei ollut kokenut koskaan mitään niin kamalaa. Lonkerot vetäytyi Teposta.

– Onko kaikki ihan hyvin, Matti kysyi Tepolta, joka käveli olohuoneeseen.

– Joo, Teppo vastasi vaikka hänen sielunsa oli kuin palanut hautausmaa.

Teppo ja Matti jatkoivat pelaamista, kunnes Matti päätti hakea kupillisen kahvia.
– Hei odota, Teppo sanoi.
– Mitä?
– Tai ei mitään.
– Ei sitten, Matti sanoi ja käveli keittiöön.

Lonkerot tarrautuivat Mattiin kiinni ja tunkeutui häneen. Sitten se vetäytyi hänestä.

Matti ja käveli olohuoneeseen. Kaverukset jatkoivat pelaamista, mutta eivät puhuneet sinä iltana enää mitään.

Lentävä Lari

Olipa kerran tosi ruma mies nimeltä Lari. Hän oli niin ruma, ettei edes hänen yksinäinen mummonsa halunnut nähdä häntä. Sen lisäksi Lari oli myös ärsyttävä, omahyväinen ja epähygieeninen. Koska muut eivät tykänneet hänestä, ei hänenkään tarvinnut tykätä muista. Lari kävi suihkussa korkeintaan kerran kuukaudessa ja pesi silloinkin hiuksensa omalla virtsallaan, sillä hän oli myös todella tyhmä. Hänellä oli vain yhdet, mustavalkoiset spermasta ja muista eritteistä jähmeät verkkarit.

Lari ei ollut koskaan suudellut naista, vaikka olikin jo 32-vuotias. Edes hänen äitinsä ei ollut antanut hänelle koskaan pusua. Lari kuitenkin harjoitteli kovasti ranskalaisia kielisuudelmia tyynyllään, johon hän upotti kielensä. Hän kuvitteli tyynyn tilalle sen mukavan tytön kaupan kassalta, joka kerran hymyili hänelle, Jos hän kassaneiti hymyili hänelle, niin tarkoittiko se sitä, että hän piti Larista? Lari jatkoi tyynynsä suutelemista ja tuli pian lakanoilleen. Myös siinä mielessä hän oli erikoinen. Vaikka hän ei edes koskettanut penistään, hän pystyi saamaan siemensyöksyn. Siihen ei tarvittu muuta kuin mielikuva siitä hymystä, jonka hän näki kassaneidin kasvoilla.

Mitä menetettävää minulla on? Lari kysyi itseltään.

Hän katsoi peiliin ja yritti hymyillä. Eihän siitä oikein mitään tullut, varsinkaan kun hänellä ei ollut kuin kolme hammasta. Viimeksi hän hymyili kuullessaan myrskyn repineen kattoja kodittomien ikkunoista, mutta sekin oli sellaista katkeraa hymyilyä, jota ei voi laskea. Ei ainakaan tässä tarinassa.

Lari meni suihkuun ja pesi tällä kertaa itsensä oikealla saippualla virtsan sijaan. Pikkuhiljaa paskakasan alta alkoi paljastua mies. Vaikka se ruma kuin mikä, niin silti se oli vielä mies.

Mitähän sitä kannattaisi ostaa kaupasta, jos haluaa tehdä naiseen vaikutuksen? Lari mietti. Yleensä hän osti lihapiirakoita, kokista, kaljaa, karkkia, nakkeja, lenkkimakkaraa, sipsejä, dippiä, keksejä, pekonia, kebabbia, pakastepitsaa, läppäpitsaa, halpaa makaronia ja tupakkia. Tällä kertaa hän osti kuitenkin kaksi omenaa, kirjolohta, porkkanoita ja tuoremehua. Naiset nimittäin rakastavat tuoremehua.

-Moi! kassatyttö sanoi ja hymyili Larille.
-M-m-moi… Lari sai vastattua ja hymyili, jos sitä nyt voi hymyksi sanoa.
-Sähän teet tänään oikein gourmet-ruokaa!
-Tää nyt on vaan tällasta… Kalaa ja p-po-po-porkkanaa. Lari vastasi ja alkoi pakata ostoksiaan. Hän alkoi tuntea jotain kummallista poskilihaksissaan. Se oli aito hymy. Pian hän tunsi sen myös varpaissaan, kun ne alkoivat kipristellä.
– Moikka! kauppias sanoi.
– Moikka! Lari vastasi ja leijui pois kaupasta.

Jos aikaisemmin kukaan ei ollut huomannut tai ainakaan halunnut huomata Laria niin nyt hänet huomasivat kaikki. Hän oli kohonnut ilmaan kymmenien metrien korkeuteen ja sinne hän jäikin.

Meditaatioharjoitus

Tämän meditaatioharjoituksen tarkoituksena on poistaa patoumia, kipuja ja sinua rajoittavia esteitä. Tarvitsen kuitenkin sinun apuasi tämän toteuttamiseen. Tarvitsen nimittäin mielikuvitustasi, mutta onneksi se on rajaton.

Kuvittele itsesi metsään, niitylle tai rannalle. Sellaiseen paikkaan luonnossa, jossa tunnet että voit hengittää vapaasti. Kävele tässä paikassa, vilkuile ympärillesi, kuuntele ääniä ja käytä kaikkia aistejasi, kunnes kohtaat voimaeläimesi. Jos et kohtaa häntä heti, niin sulje silmäsi ja keskity kolmanteen silmääsi. Se on silmiesi välissä, vähän niiden yläpuolella. Tämän avulla voit ottaa yhteyden voimaeläimeesi. Olet vahva ja yhdessä te olette voittamattomia.

Kuvittele nyt se henkilö, joka rajoittaa sinua ja on vittumainen sinua kohtaan. Jos haluaisit, niin voimaeläimesi voisi repiä tämän henkilön pään irti ja kusta sen ruumiin päälle. Onneksi teidän ei tarvitse tehdä mitään sellaista, sillä sinä olet vahva, kaunis ja kaiken paskan yläpuolella.

Keskity nyt hengittämiseen ja rauhoittumiseen parin minuutin ajan. Voit myös silitellä voimaeläintäsi.

(Kuva Yang Sunmo)

Pappi

Pappi katseli avaruushissin ikkunasta loittonevaa Maapalloa ja huokaisi.
”Eikö sen herkkyys olekin hyvä esimerkki Jumalan runollisuudesta?” hän kysyi vierellään makaavalta androidilta.
”Tuleeko sinulla ikävä Maata?” androidi kysyi. Pappi silmäili muita matkustajia – androideja, replikantteja ja duunarirobotteja, jotka olivat kestävyydessään ja älykkyydessään miltei täydellisiä. Hän sen sijaan oli vain ihminen, jonka rajallisuus mahdollisti tälle vain muutamat työtehtävät Maan ulkopuolella. Silti hänelläkin oli paikkansa.
”Olen aina haaveillut siitä, että pääsen näkemään avaruuden siirtokuntia, joten toivottavasti ei ainakaan pian. Entä tuleeko sinulla?” hän kysyi robotilta, joka ei ollut koskaan tuntenut mitään.

Kun hissi saapui perille, matkustajat siirtyivät eri sukkuloihin. Papin ensimmäinen pysäkki oli Strugavskin kaupungissa Kuussa. Sen olivat asuttaneet työrobotit, jotka keskittyivät kokoamaan tekoälyn virtapiirejä syvälle kuunpinnan alle. Strugavskissa asui myös viisi ihmistä. He olivat tutkimuskohteita, sillä ihmisaivoissa nähtiin vieläkin suurta potentiaalia.

Papin saapuessa kuuhun häntä vastassa oli ihmistä muistuttava botti. Oiv ohjasi tätä niin kuin kaikkea muutakin .
”Lämpimästi tervetuloa Strugavskiin! Kuinka matkanne meni?”
”Oikein hyvin. Opastaisitteko minut kohteen luo?”

Kohde oli Sarah Miller. 24-vuotias tanssitaiteen maisteri, joka oli päässyt Strugavskiin tuhansien hakijoiden joukosta. Puolen vuoden aikana hän onnistui rakentamaan pommin, joka räjäytti yli kymmenen kuutiometrin mitalta Oivin virtapiirejä. Pahemmilta korruptioilta kuitenkin vältyttiin ja kaikki oli taas korjattu ennalleen.

”Olenkin jo odotellut sinua”, Sarah sanoi papille. ”Mitä maahan kuuluu?”
”Minusta tuntuu, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kotikaupungissani on syksy ja ruska kauneimmillaan.”
”Minä en ole koskaan pitänyt syksystä. Silloin kaikki kuolee.”
”Ei, vaan silloin luonto menee nukkumaan, kunnes se saa taas herätä entistä virkeämpänä.”
”Entä miten minulle käy?” Sarah kysyi.
”Sinä jatkat elämääsi kaikessa, mitä olet koskettanut tai sanonut. Elämäsi jatkuu myös kasveissa, jotka saavat ravinteita ruumiistasi. Ei ihminenkään koskaan oikeasti kuole.”

Kyyneleet valuivat pitkin Sarahin poskea. Pappi suuteli niitä ja silitti Sarahin hiuksia. Sitten hän teki sen, mihin yksikään tekoäly ei vielä kyennyt.

Pappi poistui elottoman Sarahin luota. Hän nautti Kuussa vielä illallisen, paistettuja sirkkoja punaviinikastikkeessa. Sanottiin, ettei missään ollut niin hyviä sirkkoja kuin Kuussa, mikä johtui Kuun painovoimasta.

Nipunen

Nipunen tilasi vettä ja sienipiirakkaa kahvila Kanelissa. Hän odotti seuralaistaan Heli Kokkoa, jota hän oli vihdoin ja viimein uskaltanut pyytää treffeille. Tätä ei kuitenkaan vielä näkynyt, joten Matti näpläsi kännykkäänsä, ettei hän näyttäisi yksinäiseltä psykopaatilta.

Nipunen tunsi, että kerrankin hänen elämässään palaset voisivat loksahtaa paikoilleen. Kahvien jälkeen heidän oli tarkoitus mennä tivoliin. Siell hän ehkä voittaisi nallekarhun, jonka hän antaisi Helille. Maailmanpyörässä he suutelisivat, mikä aloittaisi pitkän ja intohimoisen kauden eikä Nipusen tarvitsisi koskaan käydä edes pornosivuilla.

Valitettavasti Nipunen ei koskaan kuitenkaan päässyt suutelemaan Helin kanssa, sillä hän tukehtui sienipiirakkaan. Hänen sielunsa vaelsi pitkin Kuopiota, kunnes se asettui aloilleen Puijon metsään. Nipunen ei ollut enää Nipunen, sillä hänestä oli tullut kuusen siemen. Kaikki oli nyt ihan erilaista. Ihmisenä ollessaan hän oli ollut osa ihmiskuntaa, mutta hänellä oli ollut sentään identiteetti, Nipunen. Aika kului nyt hitaammin ja aistit olivat toisesta maailmasta.

Siemen muuttui taimeksi. Se kasvoi hitaasti ja tutustui pikkuhiljaa muuhun metsään. Koska eräs iso kuusi tunsi sääliä sitä kohtaan, käänsi se oksaansa niin, että myös taimi sai auringon valoa. ”Otahan oikein kunnolla sitä valoa, niin sinusta kasvaa vielä yhtä iso kuin minusta”, puu-vanhus sanoi.

Antikristuksen viimeinen ehtoollinen

Ota mukava asento ja laske hitaasti kymmeneen. Hengitä rauhallisesti ja tunne kuinka kehosi alkaa pikkuhiljaa rentoutua. Tunne hengittämäsi ilma keuhkoissa, mahassa ja varpaissa. Ilma on lämmintä ja ihanaa. Tunnetko yksisarvisten läsnäolon tässä huoneessa? He ovat tulleet kanssasi matkalle, sillä tarvitset heidän läheisyyttä osallistuessasi Antikristuksen viimeiselle ehtoolliselle.

Antikristus pyöri ympäri keittiötään ja yritti miettiä, mitä tarjoaisi vierailleen, jotka saapuisivat muutaman tunnin kuluttua. Hänellä oli kaapissaan:
– durumvehnäjauhoja
– tomusokeria
– kaakaojauhetta
– kaurahiutaleita
– kahvia
– psylliumia.

Antikristus keitti näistä puuroa vierailleen ja mietti, että se tulisi olemaan varmaan aika vitun pahaa.. Puuron lisäksi vieraat saisivat juoda hanasta vettä.

”Ai moi, kiva kun pääsitte tulemaan”, hän sanoi yksisarvisille ja sinulle. ”Voitte istua tuohon lattialle, sillä minun pitää muutenkin siivota täällä huomenna.”

Ilta sujui rauhallisesti ja vieraita saapui tusinallinen. Matti ei päässyt paikalle, sillä hänen tyttöystävänsä mielestä hän hengaili muutenkin liikaa kavereidensa kanssa.

Koska Jeesuksen kanssa aika tuntuu aina matelevan, niin Antikristuksen kanssa se suorastaan lensi. Pian kello olikin jo varttia vaille kymmenen ja Antikristus alkoi miettiä ääneen, että mihinköhän aikaan vieraat olisivat kotonaan, jos he nyt lähtisivät. Olihan Antikristuksella sentään aikainen herätys. ”Älkää huoliko, kyllä minä tulen vielä takaisin”, hän sanoi yksisarvisille, joiden suusta kuului melankolisen viulun värinää. Kun vieraat olivat lähteneet, Antikristus pesi hampaansa ja meni nukkumaan. Niin on aika sinunkin.

Onnenlähde

”Mitä tehdä vapaalla tahdolla, jos ei ole tahtoa tehdä yhtään mitään? Ei yhtään mitään.”
(Theodor Micke: Onnenlähden toiminnan perusteet. Yhdysvallat, 1960. Sivu 7.)

Maailma on täynnä surua. Se on niin paksua, että sitä voisi leikata veitsellä. Välillä sen läpi ei näe mitään, mikä on todella harmillista, sillä maailmassa on myös paljon ihmeellisiä asioita. Onneksi on Onnenlähde ja sen osaava henkilökunta. He ovat saaneet tarpeekseen ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta.

Petra Kiemu ei ollut tehnyt juuri muuta kuin maannut sängyssään jo melkein kuukauden. Stressi oli laukaissut hänessä niin pahan päänsäryn, ettei hän pystynyt tekemään muuta kuin juomaan iltaisin kaljaa. Sitten hän kirjoitti nettiin kaikkea katkeraa liittyen suomalaisiin miehiin ja välillä hän jakoi motivaatiokuvia, missä syyllistettiin muita. Siihen vielä päälle seuraavan aamun krapula, niin meillä oli kasassa kaikki menetetyn tapauksen ainekset.

Nyt Petra oli taas menossa ostamaan kaljaa, eikä hän huomannut valkoista pakettiautoa, joka oli seruannut häntä jo jonkin aikaa. Kaksi lääkärivaatteisiin ja gorillanaamareihin pukeutunutta miestä hyppäri ulos autosta ja ottivat Petra kiinni. Toinen piteli hänestä, kun toinen ruiskutti  pistoksen.
-Apua! Auttakaa! Petra huusi, mutta kukaan ei kuullut ja vaikka olisi kuullutkin, ei kukaan olisi välittänyt auttaa, sillä masennuksen musta aalto oli hukuttanut koko korttelin.

Pian Petra nukahti ja hänet kuljetettiin salaiseen paikkaan, missä Onnenlähde operoi. Tietokone analysoi Petran aivokuvia, serotoniinin, dopamiinin, adrenaliinin ja oksitosiinin tasoja. Hänen muistojaan käytiin läpi, eikä toivo kipinöinyt niistä.

– Kyllä meidän on nyt tehtävä jotain rajua tälle, Theodore Micke, 119-vuotias yli-aivoläkääri sanoi.
– Entäs uusi ystävä tai työpaikka? Matti ehdotti. Hän oli työharjoittelija.
– Ei, Petra tuntee katkeruutta lähtökohtaisesti kaikkia kohtaan eikä hänellä riitä voimia työntekoon. Thedorore vastasi.
Matti raapi olematonta partaansa.
– Pitääkö meidän turvautua Jumalaan? Matti kysyi.
– Ottaen huomioon sen, miten paljon Petra kylvää masennusta myös toisiin ihmisiin, luulen sen olevan nyt ainoa järkevä vaihtoehto.

Matti piteli kädessään purkkia, jonka sisällä Jumala oli. Se oli alle sentin mittainen pieni toukka, jolla oli kova tarve päästä kuiskimaan Petralle sanoja uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Se luikerteli Petran pään sisään hänen korvansa kautta. ”Vihdoinkin olen kotona”, Jumala ajatteli.

Seuraavana päivänä Petra heräsi omasta asunnostaan. Hänellä oli aluksi vähän epätodellinen olo, mutta lämpö hänen sydämessään oli vielä voimakkaampi. Petra ymmärsi vihdoin, miten harhateillä hän oli ollut koko elämänsä ajan. Myöhemmin illalla hän rukoili Jumalaa ja kiitti tätä kaikesta kauneudesta ja rakkaudesta. Siitä olikin yli 20 vuotta, kun hän oli viimeksi rukoillut. Sitten hän soitti unohtamalleen kaverilleen ja yhdessä nämä aloittivat jalon harrastuksen, jota myös sauvakävelyksi kutsutaan.

Kuva (c): OP