Onnenlähde

”Mitä tehdä vapaalla tahdolla, jos ei ole tahtoa tehdä yhtään mitään? Ei yhtään mitään.”
(Theodor Micke: Onnenlähden toiminnan perusteet. Yhdysvallat, 1960. Sivu 7.)

Maailma on täynnä surua. Se on niin paksua, että sitä voisi leikata veitsellä. Välillä sen läpi ei näe mitään, mikä on todella harmillista, sillä maailmassa on myös paljon ihmeellisiä asioita. Onneksi on Onnenlähde ja sen osaava henkilökunta. He ovat saaneet tarpeekseen ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta.

Petra Kiemu ei ollut tehnyt juuri muuta kuin maannut sängyssään jo melkein kuukauden. Stressi oli laukaissut hänessä niin pahan päänsäryn, ettei hän pystynyt tekemään muuta kuin juomaan iltaisin kaljaa. Sitten hän kirjoitti nettiin kaikkea katkeraa liittyen suomalaisiin miehiin ja välillä hän jakoi motivaatiokuvia, missä syyllistettiin muita. Siihen vielä päälle seuraavan aamun krapula, niin meillä oli kasassa kaikki menetetyn tapauksen ainekset.

Nyt Petra oli taas menossa ostamaan kaljaa, eikä hän huomannut valkoista pakettiautoa, joka oli seruannut häntä jo jonkin aikaa. Kaksi lääkärivaatteisiin ja gorillanaamareihin pukeutunutta miestä hyppäri ulos autosta ja ottivat Petra kiinni. Toinen piteli hänestä, kun toinen ruiskutti  pistoksen.
-Apua! Auttakaa! Petra huusi, mutta kukaan ei kuullut ja vaikka olisi kuullutkin, ei kukaan olisi välittänyt auttaa, sillä masennuksen musta aalto oli hukuttanut koko korttelin.

Pian Petra nukahti ja hänet kuljetettiin salaiseen paikkaan, missä Onnenlähde operoi. Tietokone analysoi Petran aivokuvia, serotoniinin, dopamiinin, adrenaliinin ja oksitosiinin tasoja. Hänen muistojaan käytiin läpi, eikä toivo kipinöinyt niistä.

– Kyllä meidän on nyt tehtävä jotain rajua tälle, Theodore Micke, 119-vuotias yli-aivoläkääri sanoi.
– Entäs uusi ystävä tai työpaikka? Matti ehdotti. Hän oli työharjoittelija.
– Ei, Petra tuntee katkeruutta lähtökohtaisesti kaikkia kohtaan eikä hänellä riitä voimia työntekoon. Thedorore vastasi.
Matti raapi olematonta partaansa.
– Pitääkö meidän turvautua Jumalaan? Matti kysyi.
– Ottaen huomioon sen, miten paljon Petra kylvää masennusta myös toisiin ihmisiin, luulen sen olevan nyt ainoa järkevä vaihtoehto.

Matti piteli kädessään purkkia, jonka sisällä Jumala oli. Se oli alle sentin mittainen pieni toukka, jolla oli kova tarve päästä kuiskimaan Petralle sanoja uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Se luikerteli Petran pään sisään hänen korvansa kautta. ”Vihdoinkin olen kotona”, Jumala ajatteli.

Seuraavana päivänä Petra heräsi omasta asunnostaan. Hänellä oli aluksi vähän epätodellinen olo, mutta lämpö hänen sydämessään oli vielä voimakkaampi. Petra ymmärsi vihdoin, miten harhateillä hän oli ollut koko elämänsä ajan. Myöhemmin illalla hän rukoili Jumalaa ja kiitti tätä kaikesta kauneudesta ja rakkaudesta. Siitä olikin yli 20 vuotta, kun hän oli viimeksi rukoillut. Sitten hän soitti unohtamalleen kaverilleen ja yhdessä nämä aloittivat jalon harrastuksen, jota myös sauvakävelyksi kutsutaan.

Kuva (c): OP